| Tänään on perjantai, 12. maaliskuuta 2010 - viikko 10. Nimipäiväänsä viettää: Reijo, Reko |
| Näillä sivuilla julkaisemme ajankohtaisia arvosteluja Raahessa esitettävistä elokuvista. Aikaisemmat arvostelut löydät arkistosta. | |
 |
Nainen vaietkoon seurakunnassa |
| (julk.24.8.2006) | |
|
"Keijo tuli kortille!" |
| (julk.24.8.2006) | |
|
Pojat on poikia |
| (julk.24.8.2006) | |
|
Deja vu |
| (julk.24.8.2006) | |
|
"It was beauty killed the beast." |
| (julk.9.2.2006) | |
|
Dont´t panic! |
| (julk.16.1.2006) | |
|
Kahden äidin loukussa |
| (julk.16.1.2006) | |
|
BEWARE THE MOON! |
| (julk.16.1.2006) | |
|
Se on ihan Matti |
| (julk.16.1.2006) | |
| Nainen vaietkoon seurakunnassa | |
| (julkaistu 24.8.2006) | |
|
Da Vinci -koodi(The DaVinci code): Ron Howard USA 2006 Kuraattori Sauniere(Jean-Pierre Marielle) surmataan Louvren taidemuseossa. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehtii jättää murhapaikalle vihjeitä murhaajastaan. Amerikkalainen symbolitutkija Robert Langdon(Tom Hanks) sattuu olemaan Pariisissa markkinoimassa uusinta kirjaansa ja hänet kutsutaan paikalle tulkitsemaan murhapaikalta löytyviä viitteitä. Avukseen Langdon saa ranskalaisen kollegan Sophie Neveun(Audrey Tautou). Koska tapahtumapaikalta löytyy Langdonin nimi, epäilee poliisi tämän jollain tapaa sotkeutuneen juttuun. Poliisin ohella Langdon saa vastaansa katolisen kirkon suojissa toimivan Opus Dei-salaseuran, joka pyrkii keinolla millä hyvänsä vaientamaan sekä Langdonin että Neveun... Dan Brownin samannimiseen kirjaan perustuva filmatisointi on ytimeltään varsin simppeli murhatarina, jonka pääasiaksi nousee kuitenkin juoneen ympätyt historialliset faktat, Raamatusta poimitut yksityiskohdat ja niitä yhdistelevät teoriat. Ilmestyttyään Brownin kirja nosti metakan, koskapa siinä esitetään mahdollisuus Jeesuksen ja Maria Magdalenan Saara-nimisestä tyttärestä ja edelleen, että keskuudessamme elää heidän jälkeläisiään. Lisäksi väitetään, että katolinen kirkko pyrki kaikin keinoin peittelemään ja kieltämään tämän koskaan tapahtuneen. Maria Magdalena ja hänen maalliset jäännöksensä ovat "Graalin malja", jota elokuvassa jäljitetään Ranskasta ja Englannista taide- ja tiedehistoriallisten viitteiden ja olettamuksien avulla. Nääs kun mm. Leonardo DaVinci ja Isaac Newton kuulemma tiesivät asian oikean tolan kirkon toimista huolimatta. Niinpä pääparin matka vie nähtävyydestä ja vihjeestä toiseen, kunnes päädytään "sylttytehtaalle". Howardin leffa kelaa Brownin kirjan uskollisesti läpi ilman isompia muutoksia, joten kirjan lukeneelle leffa ei tarjoa mitään uutta. Sen sijaan asiaan vihkiytymättömälle leffa voi olla mielenkiintoista seurattavaa. Tuo uskollisuus on leffan rasite. Howardin sovitus on konservatiivisen hajuton ja mauton huolimatta kieltämättä komeasta esillepanosta. Niinpä näyttelijöilläkään ei ole saumaa repiä irti rooleistaan rutiinisuoritusta enempää. Parhaiten onnistuu Ian McKellen, joka esittää Langdonin Graal-asiantuntijatuttavakollega Leigh Teabingia. Mutta hänhän onkin konkariosastoa, joka jo karismallaan vie kohtaukset 6-0. Se, että Brownin kirja herätti moista polemiikkia, on ihan oma lukunsa. On ilmeisesti niin, että tietyt tahot eivät siedä minkäänlaista tulkintaa mistään asiasta. Varsinkaan, jos puhutaan uskonnosta tai edes vähän sinnepäin viitaten. Brownhan itse asiassa kopioi nuo kirjansa "kohuelementit" jo paljon aiemmin, vuonna 1982 ilmestyneestä englantilaisten Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin Holy blood and Holy Grail-teoksesta. Miksei jo tuolloin asiasta noussut isompaa meteliä? Ja miksi ylipäätään moinen kohu? Taiteentekijöillä on meilläpäin tietääkseni vapaat kädet esittää mitä mielikuvituksellisimpia fiktioita lukijoidensa/katsojiensa viihdyttämiseksi ja erilaisten vaihtoehtoisten mahdollisuuksien esittämiseksi. Muistanette Salman Rushdien ja Nikos Kazantzakiksen ja heidän kirjansa Saatanalliset säkeet ja Kristuksen viimeiset kiusaukset? Jos joku alkaa metakoida sananvapautta vastaan, ollaan pahasti hakoteillä. Voihan olla aina tietysti mahdollista, että joku loukkaantuu jonkun tekosista/sanomisista. Eihän tässä ole kuitenkaan kuin kyse siitä, että joku on heittänyt peliin mielenkiintoisen "entäs jos"-kysymyksen ja kehitellyt siitä kokoon varsin myyvän tuotteen, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Salamyhkäisesti todeten, sekö älähtää johon kalikka kalahtaa? Jussi Häkkilä   |
|
| "Keijo tuli kortille!" | |
| (julkaistu 24.8.2006) | |
|
Kummelin Jackpot: Pekka Karjalainen Suomi 2006 Pertti "Pera" Järvelä(Heikki Silvennoinen) on eronnut pikkuhuijari, joka keinoja kaihtamatta keräilee irtoeuroja mistä niitä ikinä saakin nyhdettyä. Hän soittaa kavereidensa, Pasi "Japa" Jaatisen(Timo Kahilainen) ja Anssi "Spude" Suutarisen(Heikki Vihinen) kanssa Pera´s Project-nimisessä orkesterissa, jonka keikkasuosio ei päätä huimaa. Äijillä on pienen ruokatavarakaupan yläkerrassa yhteinen vuokrakämppä, jonka kauppiasvuokraisäntä Keijo Mattilaa(Aake Kalliala) tyypit alvariinsa viilaavat linssiin korttipöydässä. Peran tytär Annina(Mervi Takatalo) on valittu mukaan Kanadaan lähtevään taitoluisteluryhmään, ja Peran tulisi saada jostain äkkiä täppiä matkaa varten. Päivärahoilla saatikka pikkuvilungilla ei sellaista summaa kokoon saa, joten Pera joutuu etsimään ihan oikeaa työtä. Puolivahingossa duunipaikka löytyy umpirehellisen Jehovan todistaja Seppo Sillantauksen(Heikki Hela) pyörittämästä Espanjantuonti-nimisestä maahantuontifirmasta. Tämä kun erehtyy luulemaan Peraa rehdiksi. Vaan eipä voi pelimies Pera luonnolleen mitään, kun tarjoutuu tilaisuus netota kunnolla voittajavedossa. Nääs Kyröskosken Apassit pelaa ystävyysottelun SM-liigan futisjoukkuetta vastaan, ja jos Apassit voittaa, on voittokerroin huimaava... Kummeliryhmän kolmas kokopitkä on tuttua tavaraa herrojen edellisiin leffoihin ja television sketsiohjelmiin perehtyneille. Kahilaisen ja Vihisen kirjoittama tarina moraalista ja rahanhimosta on kulissi äijähuumorille ja omalaatuisille hahmoille. Pääosin Kummelin taika toimii edelleen, vaikka kieltämättä jotkut vitsit tuntuvat jo vähän väljähtäneiltä. Herkullisimmat pätkät pudottavat silti yhä penkiltä ja osansa irvailusta saavat mm. ajokkeihinsa hurahtaneet mersuilijat, hihhuliuskovaiset ja itseironisesti tietty muusikot. Hahmoista edukseen erottuvat etenkin Tapio Liinojan esittämä Kasettipesä -nimisen musiikkilafkan juopohko "kasettiäijä" Markku Pesä ja Aake Kallialan korttipelihullu kauppias Keijo. Peraa esittävä Silvennoinen on paitsi pistämätön kitaristi ja muusikko, myös varsin muuntautumiskykyinen näyttelijänä. Sen tämä ja aiemmat Kummelit todistavat. Jussi Häkkilä |
|
| Pojat on poikia | |
| (julkaistu 24.8.2006) | |
|
Duudsonit-elokuva: Jarno Laasala Suomi 2006 Extreme Duudsonit eli siis Jarppi Leppälä, Jukka Hilden, Jarno Laasala ja HP Parviainen lienevät tuttuja telkkarissa nähdyistä temppuiluohjelmistaan. Jos eivät, tämä Ameriikan markkinoille suunnattu puffi käynee esittelystä. Kyseiset eteläpohjalaisjannut ovat siis kaveruksia, jotka jo kouluaikoinaan kuvasivat lumi- ja rullalautailutemppujaan. Rapiat kymmenen vuotta sitten tuolloin teini-ikäiset pojat saivat Seinäjoen ympäristössä paikallista mainetta VHS-nauhoillaan. Nelikosta Jarno pääsi tammikuussa 2000 työharjoitteluun nyt jo edesmenneelle MoonTV-kaapelikanavalle ja sai tilaisuuden tehdä ohjelmasarjan. Seuraavana vuonna tuo sarja sitten nähtiin kyseisellä sekä Neloskanavalla. Ja näin poikien edesottamukset tulivat laajemmin tietoon. Lyhyesti: tyypit tekevät kaikenlaisia älyttömiä temppuja ja nauraa rähisevät päälle, varsinkin silloin, kun tuo temppu menee pieleen. Joskus varsin kivuliain seurauksin. Milloin jalka katkeaa, milloin käsi tai taju lähtee. Ruhjeista, palovammoista ja naarmuista nyt puhumattakaan. Tai sitten mätkäistään nukkuvaa kaveria pesismailalla suoraan munille tai sytytetään sänky palamaan kaverin siinä nukkuessa. Luulisi moisten jälkeen kaveruuden olevan lujilla. Vaan ei, sillä pojat tietänevät, missä raja kulkee. Näin ainakin Jarno ja Jukka väittivät heitä jututtaessani leffansa ennakkonäytöksen yhteydessä. Jaa että pelottaako heitä? No ei ainakaan heidän itsensä mukaan. Uskoo ken tahtoo. Eivätkä he kuulemma myöskään murehdi tempauksiensa seurauksia jälkeenpäin, kävi miten kävi. Vaikka auto ja talokin paloivat. Olivatkohan vakuutukset kunnossa? Vai onko heille sellaisia mahdettu edes myöntää? Molemmat tapaamani Duudsonit toitottivat eteläpohjalaismurteellaan isäntäasennettaan moneen otteeseen. Sitä myös on leffansa pullollaan eikä se liene näyteltyä. Kyllä nämä taitavat olla ihan oikeasti tosissaan asiansa kanssa ja se heille suotakoon, koskapa aiheuttavat pääsääntöisesti harmia ja vahinkoja vain itselleen. Oikeaoppisesti myös eläimet saavat pojilta rauhan, mitä nyt joku kuollut ahven saa vähän ilotulitusraketin kyytiä. Vaan muuan ulkopuolinen mies saa pojilta huutia, kun tämä on kuulemma heitä alati kiusannut(miten, se ei ainakaan minulle selvinnyt). Kostoksi sankarimme käyvät päkistämässä pienet paskat Hitler-kasvoisen sedän postilaatikkoon... Niin, Duudsonien elokuva kelaa siis läpi miekkosten tekemisiä ja kirkastaa Suomi-kuvaa uuteen uskoon. Elokuva tämä ei ole, vaan oikeampi nimi lienee dokumentti. Ja lyhykäisestä kestostaan huolimatta jo puolivälissä allekirjoittanut tunsi perseensä puutuvan. Toisto teki tehtävänsä. Sianporsas kyllä hellyttää. Yllättävää kyllä, salintäyteinen ennakkoensi-illan yleisö(allekirjoittanutta huomattavasti nuorempaa polvea) ei kovinkaan usein nähdylle naureskellut. Tai sitten multa on vanhemmiten tuo kuulo päässyt heikentymään... Niin no, se nyt vielä täytyy sanoa, että on tämä silti parempi kuin jenkkivastineensa Jackass, joka on typerintä mitä kuunaan olen nähnyt. Täytyy sitä nyt sen verran poikia kannustaa. Jussi Häkkilä PS. Sori, mun asteikolla tätä ei voi pisteyttää. |
|
| Deja vu | |
| (julkaistu 24.8.2006) | |
|
Superman returns: Bryan Singer USA 2006 Teräsmies(Brandon Routh) on ollut vuosia poissa Maasta, kun tiedemiehet ovat löytäneet hänen synnyinplaneettansa Kryptonin jäänteet kaukaa ulkoavaruudesta. Tällä välin Teriksen arkkivihollinen Lex Luthor(Kevin Spacey) on välttänyt vankilan, koskapa sankarimme olisi pitänyt olla todistamassa Luthoria vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä, mutta avaintodistajan puuttuessa tämä on saanut vapauttavan tuomion. Sankarin poissaollessa Luthor on selvittänyt Teriksen salaisen tukikohdan, Yksinäisyyden linnakkeen sijainnin ja varastanut sieltä kristallit, joiden avulla hän pyrkii luomaan oman valtakuntansa Yhdysvaltain itärannikolle. Nääs kun nuo kristallit omaavat voimia, joilla Teriskin loi oman piilopaikkansa. Samalla Luthor anastaa kryptoniittia, ainoaa ainetta, joka saa Teriksen voimattomaksi(Tiedoksi: Kryptonin räjähdyksessä syntynyttä ainetta, jonka säteily on myrkkyä kaikille kryptonilaisille). No, Teriksemme saapuu takaisin, kun on käynyt toteamassa alkukotinsa tuhon. Samantien on sankarilla kädet täynnä töitä: Luthorin kokeilut noilla varastamillaan kristalleilla aikaansaavat elektromagneettisen pulssin, joka lamauttaa kaiken sähköllä toimivan teknologian. Niinpä mm. lentokone, joka kuljettaa uutta avaruussukkulaa, joutuu vaikeuksiin. Ja kaiken kukkuraksi sen kyydissä on Teriksen toisen minän, sanomalehtimies Clark Kentin kollega Lois Lane(Kate Bosworth) juttukeikalla. Eikä tässä vielä kaikki; Lois on ollut lääpällään Terikseen, mutta hyvästeittä jäänyt nainen on suutuspäissään tällä välin pokannut itselleen uuden miesystävän ja saanut vieläpä lapsen! Amerikkalaisten Jerome Siegelin ja Joseph Shusterin ideoima Teräsmies on sarjakuvan supersankareista pitkäikäisin. Ensiesiintyminen oli Action comics-lehdessä vuonna 1938 ja siitä asti Teris on pitänyt pintansa yhtenä maailman suosituimmista sarjishahmoista. Sarjakuva poiki pian radiokuunnelmat ja elokuvat, ompa aiheesta tehty jopa musikaali teatterin lavalle vuonna 1966! Ensimmäiset leffat olivat piirrettyjä 1940-luvulla, mutta eka varsinainen teriselokuva oli vuonna 1948 valkokankaille ilmestynyt Superman, jonka pääosissa olivat Teriksenä Kirk Alyn ja Lois Lanena Noell Neill. Parivajakko nähtiin myös seuraavassa, vuonna 1950 valmistuneessa Superman vs Atom man-leffassa. 1951 Teriksen viitan peri George Reeves, joka tekikin sitten uraa Teriksenä televisiossa aina vuoteen 1957 asti. Aihe elvytettiin valkokankaalle seuraavan kerran vasta 1978, jolloin ilmestynyt Superman merkitsi Christopher Reevelle Teräsmies-leimaa aina kuolemaansa saakka(hänhän putosi hevospooloa pelatessaan ratsunsa selästä, taittoi niskansa ja eli loppuvuotensa kaulasta alaspäin halvaantuneena pyörätuoliin sidottuna). Vuonna 1987 ilmestynyt Superman 4: Quest for peace floppasi pahasti ja leffa-Teräsmies oli jäissä vuoteen 1993 saakka, jolloin alkoi tämän nyt nähtävillä olevan pitkällinen käsikirjoitusprosessi Warnerin hankittua DC Comicsilta Teräsmiehen filmausoikeudet. Alkusysäyksenä tälle Teräsmiehen paluulle oli 1993 ilmestynyt Dan Jurgensin ja Brett Breedingin sarjakuva Death of Superman. Peräti yli kymmenen vuotta kestänyt leffahanke oli lähes koko ajan vastatuulessa. Juuri mitkään käsisehdotukset eivät tuottajia tyydyttäneet, niinpä käsikirjoittaja toisensa perään löi hanskat tiskiin ja ohjaajatkin Tim Burtonista Oliver Stoneen pallottelivat hankkeella. Kunnes vuonna 2004 Bryan Singer ilmoitti tekevänsä leffan sillä ehdolla, että hän itse vastaisi myös kirjoituspuuhista yhdessä X-men 2-leffassa kanssaan työskennelleiden Dan Harrsin ja Michael Doughertyn kera. Singerin Superman returns muistuttaa kovasti Christopher Reeven tähdittämiä terisleffoja. Mukana on John Williamsin muheva teemamusiikki, pääosanesittäjä Routh on kovasti "Reeven oloinen" ja jopa Spaceyn Luthorkin muistuttaa Gene Hackmanin aiemmin luomaa roistohahmoa. Ja itse leffan esillepano tuo jatkuvasti muistumia noista 1978-1987 välillä tehdyistä Teris-leffoista aina alkutekstijaksoa myöten. Puhumattakaan nyt edesmenneen Marlon Brandon ääniraidan käytöstä! Eipä ihme, että tekijät ovat omistaneet leffan Christopher Reevelle ja hänen vaimolleen Danalle. No myönnettäköön, että tehosteteknologian kehityttyä esimerkiksi Teräsmiehen lentokohtaukset tuntuvat huomattavasti luontevammilta kuin 20 vuotta sitten. Näyttelijäkaartista pojot kerää Kevin Spacey, joka varastaa Luthorina(sori tahaton huumoripitoinen sanavalinta!) koko leffan. Se, missä Superman returns häviää muille viime aikoina nähdyille sarjisfilmatisoinneille, on ristiriidattomuus. Teräsmies on turhankin puhtoinen sankari. Hän on liki kaikkivoipa ja kuolematon, joten paha on keksiä hänelle tarpeeksi uskottavaa vastavoimaa. Ja miksi ylipäätään hänen on ollut pakko kehittää itselleen kakkosminä Clark Kent? Eihän hänellä kirkasotsaisena sankarina ole yhtään mitään hävettävää, peiteltävää tai salamyhkäistä historiassaan, minkä takia tällaista peiteminää ehkä voisi ihmisten joukossa tarvitakin(vrt. esim. Lepakkomies/Bruce Wayne tai vaikkapa Hämähäkkimies/Peter Parker). Ja vaikka keinoja ja voimaa olisi, ei Teräsmies ota tarttuakseen sotiin, inhimillisiin kärsimyksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Kait tällä(kin) lajityypillä voisi olla ihan oikeaa sanottavaa maailman menosta. Teräsmiehen tietolaari, osa X: Tiesitkö, että Lex Luthor oli alunperin Clark Kentin lukiokaveri ja Teräsmiehen(silloisen Teräspojan) ystävä! Hän oli kehittelemässä koulun labrassa vastamyrkkyä kryptoniitille, kun jokin meni pieleen ja tuli pääsi irti. Teräspoika säntäsi apuun ja sammutti superpuhalluksellaan tulipalon, mutta samalla koetulokset tuhoutuivat ja Lex vahingoittui mm. menettäen tukkansa. Tästä Luthor kimmastui ikihyviksi ja on tuosta hetkestä alkaen vannonut tuhoavansa Teriksen. Ettäs tiedätte. Jussi Häkkilä |
|
| "It was beauty killed the beast." | |
| (julkaistu 9.2.2006) | |
|
King Kong: Peter Jackson USA 2005 Lipevä elokuvaohjaaja Carl Denham(Jack Black) on saanut hyppysiinsä jossain Indonesian vesillä sijaitsevan kartoittamattoman saaren kartan ja aikoo kuvata siellä uusimman elokuvansa. Paha vain, että leffan tuottajat pesevät kätensä hankkeesta ja naispääosan esittäjäkin on loikannut varmemman projektin suojiin. Denham löytää kuitenkin New Yorkin kadulta juuri työttömäksi jääneen näyttelijä Ann Darrowin(Naomi Watts) ja saa suostuteltua tytön mukaansa. Matka kohti tuntematonta alkaa. Mukana laivalla on myös kaavaillun leffan käsikirjoittaja Jack Driscoll(Adrien Brody), joka iskee Anniin silmänsä. No, tuo Pääkallosaareksi nimetty paikkahan tietysti löytyy ja siellä asustavat alkuasukkaat ovat juuri suorittamassa ihmisuhria jättimäisen suojamuurin takana asustavalle, palvomalleen Kong-jumalalle, kun retkue rantautuu. Rituaali keskeytyy ja filmiryhmä joutuu kokemaan kovia, mutta pääsee takaisin laivalleen pakoon verenhimoisia villejä. Vaan pahus! Nämäpä ehtivät jo huomata vaaleahipiäisen Annin ja tuumaavat, että siinäpä oiva uhri lepyttämään suurta Kongia! Seuraa naisenryöstö, Ann asetetaan tarjolle alttarille ja kohtapa itse Kong ilmaantuu. Tällä välin laivalla on huomattu Annin katoaminen ja pelastuspartio lähtee seuraamaan Kongia syvälle saaren uumeniin. Seuraa kiipeliä toisensa perään, joista vastaavat saarella asustavat esihistorialliset liskot ja muut varsin kookkaat russakat. Driscoll saa Annin napattua aivan Kongin nenän edestä, mutta tämä lähtee takaa-ajoon. Vaaleaverikköön viehtynyt gorilla saadaan kuitenkin tainnutettua kloroformilla ja koskapa kamerat menivät kaikessa tohinassa päreiksi, päättää Denham kostua edes jotain reissusta. Niinpä Kong rahdataan valtakunnastaan piristämään lamavuosien lannistamaa Broadwayta. Vaan voihan rähmä! Kesken suurta ensi-iltaa Kong riistäytyy kahleistaan ja rynnistää talvisen Nykin kaduille etsimään kultatukkaista ihastustaan. Pian Kong Annin löytääkin, mutta joutuu pakenemaan turvallisimmaksi kokemaansa paikkaan, mahdollisimman korkealle. Ja sehän oli tuon ajan New Yorkissa 102-kerroksinen Empire State Building, jonka huipulta lentokoneet lopulta Kongin suistavat... Uusiseelantilainen Peter Jackson on haastatteluissa kertonut olevansa 1933 valmistuneen King Kong -leffan suuri fani ja unelmoineensa sen uudelleen ohjaamisesta. Taru sormusten herrasta -elokuvien menestyksen myötä tuo mahdollisuus sitten hänelle avautui. Fanius ehkä näkyy siinä, että Jacksonin versio noudattaa massiivisuudestaan huolimatta melko uskollisesti tuota yli 70-vuotiasta filmiklassikkoa ja ompa mies ympännyt sinne tänne muutaman ns. hatunnoston leffabongareiden noukittavaksi(mm. palanen Max Steinerin alkuperäismusaa, jes!). Toisaalta, pienoiset muutokset ja lisäykset eivät tuo lisäarvoa Edgar Wallacen ja Merian Cooperin kaunotar ja hirviö -aiheiseen originaalikertomukseen. Siitä kuitenkin kiitos, että tämä uusio sijoittuu esikuvansa kuvaamaan 1930-luvun lamakauteen. No, tuo massiivisuus on leffan kompastuskivi. Ihan hyvin homma olisi toiminut vähemmilläkin kiipeleillä ja hirmuliskoilla. Jacksonin luoma Kongin saari suorastaan pursuaa silmät täyteen sinällään komeaa ihmeteltävää, jopa niin, että päähahmo Kong itse jää selkeästi muutamaan otteeseen suorastaan statistiksi. Eikä noita dinopainimatseja ja alituisia takaa-ajoja olisi noin pitkiksi tarvinnut venyttää. Tehosteluomuksethan on joo ihan kivoja, mutta kyllähän niiden tehtävä on palvella tarinaa eikä päinvastoin. Saa siinä päteväkin näyttelijä pinnistellä erottuakseen kaiken bittivirran keskeltä. Digi-Kong on kyllä kieltämättä varsin ilmeikäs otus, mutta nauravatko gorillat hei oikeasti? Ja miksi talvisen New Yorkin kaduilla ei kenenkään henki huurua,vaikka ollaan selvästi pakkasella? Myöskään tarinan kliimaksi ei sykähdytä samalla tavalla kuin tuon alkuperäisfilmatisoinnin, Kongin loppu ei tunnu traagiselta. Olenkohan jo liian paatunut? Peittoaa tämä silti 6-0 1976 valmistuneen giganttisen jähmeän kierrätysversion. Jussi Häkkilä |
|
| Dont´t panic! | |
| (julkaistu 16.1.2006) | |
|
Linnunradan käsikirja liftareile(Hitchhiker´s guide to the galaxy): Garth Jennings Englanti/USA 2005 Eräs torstaipäivä koituu Maassa asuvalle Arthur Dentille(Martin Freeman) varsin käänteentekeväksi. Hänen talonsa on määrä purkaa tekeillä olevan ohitustien takia ja hänen ystävänsä Ford Prefect(Mos Def) osoittautuu kaukaiselta planeetalta kotoisin olevaksi muukalaiseksi, joka itse asiassa on yksi monista Linnunradan käsikirjan kenttätyöntekijöistä. Eikä tässä vielä kyllin, Linnunradan Hyperavaruuden Suunnittelutoimisto on määrännyt Maapallon tuhottavaksi Linnunradan kehitysalueiden parannussuunnitelman mukaisesti aurinkokunnan halki kulkevan hyperavaruuspikareitin tieltä. Niinpä Arthurilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pakata pyyhkeensä ja liftata Fordin kanssa lähimmän ohikulkevan avaruusaluksen kyytiin. Sepä vaan sattuukin olemaan juuri Maan tuhonneen vogoni-rodun alus ja kaikkihan tietävät, että vogonien runous on maailmankaikkeuden kolmanneksi huonointa runoutta... Tipahditko jo kärryiltä? Älä hätäile, tämä oli vasta alkusoittoa. Saat mm. tietää, että vastaus perimmäiseen kysymykseen elämästä, kaikkeudesta ja kaikesta muusta on 42, että kaikki tietämisen arvoinen löytyy Linnunradan käsikirjasta, ja kuinka ääretön epätodennäköisyysmoottori toimii. Tapaat yltiöbyrokraattiset vogonit, kroonisen masentuneen Marvin-robotin sekä pyhää nenäliinaa palvovan Humma Kavulan(John Malkovich). Ja paljon muuta. Nelisen vuotta sitten menehtynyt Douglas Adams on ollut itse käsikirjoittamassa tätä vuonna 1979 julkaistuun kirjaansa perustuvaa leffaa yhdessä Karey Kirkpatrickin kanssa. Ne, jotka ovat perehtyneet Adamsin tekstiin, kokenevat ehkä pienoista pettymystä tähän selluloidiversioon, koskapa paljon on pitänyt jättää pois. Silti leffasta jää hengästynyt tunne, kun silmät ja korvat saavat täyslatingin Adamsin tieteisparodiaa ja mustaa huumoria. Tosikoille leffaa ei missään nimessä voi suositella, vaatiipa kaiken kohelluksen nieleminen jopa tietynlaista viretilaa toimiakseen. Paikoin kokonaisuus pykii ja päähahmot tuppaavat jäämään pahvisiksi pakkopullamaisten takaa-ajojen ja ammuskelun jalkoihin. Kieltämättä leffa on näyttävä, mutta näyttelijät eivät isommin pääse loistamaan, muutamaa kohtausta lukuunottamatta. Jussi Häkkilä |
|
| Kahden äidin loukussa | |
| (julkaistu 16.1.2006) | |
|
Äideistä parhain: Klaus Härö Suomi 2005 Eero Lahti(Topi Majaniemi, Esko Salminen) joutuu lähtemään sotaa pakoon Ruotsiin isänsä Laurin(Kari-Pekka Toivonen) kaaduttua rintamalla. Poika ei haluaisi jättää Kirsti-äitiään(Marjaana Maijala,Aino-Maija Tikkanen), mutta pikkupakolla Eero joutuu sotapakolaiseksi Ruotsin Skåneen. Siellä hän saa sijaiskodin Hjalmarin(Michael Nyqvist) ja Signen(Maria Lundqvist) hoitamalta maatilalta. Vaikka pojan asiat päällisin puolin ovat kunnossa, on ikävä synnyinkotiin kova. Kielitaidottomuus, Signen ja Hjalmarin oman lapsen kuolema ja Kirsti-äidin retkahtaminen saksalaissotilaaseen eivät suinkaan Eeron oloa helpota... Äideistä parhain pohjautuu itsekin sotalapseksi joutuneen Heikki Hietamiehen samannimiseen kirjaan. Hän oli yksi noin 70 000:sta lapsesta, jotka evakuoitiin talvi- ja jatkosodan aikana Ruotsiin. Härön elokuva kuvaa Eeron tuntemuksia ja kokemuksia lapsena ja aikuisiässä. Aikuisikää kuvaavat osuudet on kuvattu mustavalkoisena ja lapsuusosuudet värillisenä. Vaikka leffa kulkee yhtaikaa kahdella aikatasolla, nivoutuvat nämä osuudet kivuttomasti yhteen eikä hyppäykset menneisyyteen ja nykyisyyteen rasita kerrontaa. Elokuvan keskeisinä teemoina ovat anteeksianto ja sovinto, joihin päähenkilöt päätyvät pitkällisen itsepainiskelun ja kommunikaatiovaikeuksien jälkeen. Tunteikkaan ja koskettavan tarinan kuvitus on nappiin osunut. Esimerkiksi Skånen kuvankaunis avara autius kuvastaa hyljätyksi itsensä kokevan pienen pojan yksinäisyyttä uudessa ja oudossa "kodissaan". Tuomas Kantelinen näyttää taas kerran kyntensä maalailevan elokuvamusiikin kynäilijänä. Näyttelijät ovat pääosin konkariosastoa, mutta ihmeen hyvin ensikertalainen Topi Majaniemi osastaan suoriutuu. Jutellessamme leffan ennakkoesityksen yhteydessä Topi totesi, että asennoituminen noihin vuosikymmenten takaisiin asioihin oli varmaan vaikeinta koko hommassa, vaikka hän voisi silti kuvitella, kuinka kamala tuollainen tilanne olisi. Vaikka Härön elokuva ja Hietamiehen kirja kuvaavat historian sotalapsuutta kahden äidin ja kahden kodin välillä tasapainoilevan pojan näkökulmasta, voisi aiheesta vetää yhtäläisyysmerkkejä laajemminkin nykyajankin pakolaisuuteen ja perheiden hajoamisen problematiikkaan. Kuinka usein lasta itseään kuullaan ja paljonko hänen kantansa vaakakupissa painaa? Jussi Häkkilä |
|
| BEWARE THE MOON! | |
| (julkaistu 16.1.2006) | |
|
Wallace & Gromit: Kanin kirous(Curse of the were-rabbit): Nick Park ja Steve Box Englanti 2005 Suuri juuston ystävä ja omalaatuinen keksijä Wallace(Peter Sallis) ja erittäin monitaitoinen uskollinen koiransa Gromit ovat perustaneet firman nimeltä Anti-Pesto, joka on erikoistunut vihannespuutarhoja terrorisoivien kanien pyydystämiseen. Juuri nyt parivaljakolla piisaa puuhaa, koskapa lady Tottingtonin(Helena Bonham-Carter) järjestämät vuotuiset puutarhakilpailut lähestyvät ja kaikki vaalivat innolla omia pikku palstojaan ja niillä kasvavia vihanneksiaan. Nääs upeimman puutarhavihanneksen kasvattajalle on luvassa himoittu palkinto, Kultainen porkkana. Ja kaniinit tietysti uhkaavat jyrsiä puutarhoista kaiken syötäväksi kelpaavan. Wallace on kehitellyt pikkuhiljaa aivojenmuokkauskonetta, jolla hän toivoo voivansa muuttaa kaniinien ruokailutottumukset hieman epävegaanimmaksi. Paha vaan, että konetta ei ole kaiken kiireen keskellä vielä ehditty kunnolla testata. Niinpä Wallace jo hiukka väsyneenä kiivastahtiseen kanijahtiin päättää testata konetta ollen itse koekaniinina(oho, aivan tahaton sanaleikki!!). Samaan aikaan eläinrakasta lady Tottingtonia vokotteleva lipevä lordi Victor Quatermain(Ralph Fiennes) tarjoutuu hoitamaan kaniprobleeman kirjaimellisesti järeämmillä aseilla. Lady Tottington turvautuu kuitenkin Wallacen "pehmeämpään" kanintorjuntavaihtoehtoon ja samalla heidän välillään syttyy kipinä, jota Victor ei hyvällä katsele. Mutta mitä ihmettä: vihannestarhojen uhkaksi ilmestyy yhtäkkiä valtava kanihirviö!!!!!!! Englantilainen Aardman on maailman merkittävin vaha- ja savianimaatioiden tuottamiseen erikoistunut yhtiö, jonka perustivat 1976 koulukaverukset Peter Lord ja David Sproxton. Heidän kotikutoinen ja aikaaviepä animaatiotekniikkansa löi itsensä nopeasti läpi, kun BBC osti heidän luomansa lyhytelokuvan esitettäväksi television lastenohjelmiin. Tuotantonsa Aardman rahoitti valmistamalla mainoksia. Siitä eteenpäin yhtiö on kulkenut suorastaan voitosta voittoon, ehkä terävimpänä kärkenään Oscareita voittaneet, Nick Parkin luomat Wallace ja Gromit -hahmot. Nick Park liittyi Aardmaniin vuonna 1985 saadakseen valmiiksi tuolloisen oppilastyönsä, puolen tunnin mittaisen Grand day out -lyhärin(Suuremmoinen huviretki,1989), jonka keskushahmoina ovat Wallace ja Gromit. Sen saatua valtaisan suosion päätettiin parivaljakon seikkailuja jatkaa ja niin valmistuivat niinikään puolituntiset Wrong trousers(Väärät housut,1993) ja Close shave(Läheltä piti,1995). Lähes koko Aardman-studio vieraili kymmenen vuotta sitten Tampereen lyhytelokuvajuhlilla esittelemässä tuotantoaan Peter Lordin johdolla. Tuolloin esillä olleesta mittavasta näyttelystä sai pienen aavistuksen siitä, kuinka työlästä on vaha- ja savianimaation tekeminen: valmista kuvaa syntyy noin KOLME SEKUNTIA PÄIVÄSSÄ! Ja jo tuolloin kerrottiin, että suunnitteilla on kokoillan animaatio Wallacen ja Gromitin seikkailuja. Uuno Turhapuron appiukkoa lainatakseni: Voi tätä ilon päivää!! Tämä ensimmäinen kokopitkä Wallace & Gromit -leffa on enemmän kuin kymmenen jänistä(oho, taas ihan tahaton sanaleikki). Vaikka uutuudenviehätys on jo kadonnut, on Kanin kirous käsityön mestarinäyte. Nick Parkin pieteetintarkka tyyli, hulvaton tarina teknisine vimpaimineen, hellyttävät ja lutuiset hahmot, ja perienglantilainen huumori yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka saa tällaisenkin kuivan kävyn sydämen lämpiämään. En muista, milloin viimeksi olen näin paljon elokuvissa nauranut kuin nähdessäni tämän ilotulituksen. Kyseessä ei ole pelkästään lapsille tarkoitettu elokuva, sillä Kanin kirous sisältää lukuisia heittoja ja yksityiskohtia, jotka vilahtavat armotta piltti-ikäisiltä ohi ilman minkäänlaista reaktiota, mutta jotka pudottavat aikuisen leffoja hieman enemmän seuraavan penkiltä. Varttuneemmille suositankin nimenomaan elokuvan alkuperäisversiota, sillä jo pelkästään Wallacen äänenä TÄYTYY kuulla 86-vuotiasta englantilaista televisiolegenda Peter Sallisia. Hänen replikointiinsa ei kukaan dubbaaja yllä. Jussi Häkkilä |
|
| Se on ihan Matti | |
| (julkaistu 16.1.2006) | |
|
Matti: Aleksi Mäkelä Suomi 2006 Sitähän ei käy kiistäminen, etteikö Matti Nykänen olisi yksi Suomen historian menestyneimpiä urheilijoita. Jo vuonna 1981 hän voitti mäkihypyn nuorten MM-kultaa ja seuraavat vuodet aina vuoteen 1989 saakka olivat yhtä mitalisadetta. Menestys toi tosin mukanaan valtavan julkisen paineen, joka on aivan ilmeisesti vaatinut veronsa. Puhumattakaan ahneista siipelijöistä, jotka myös ovat olleet vaikuttamassa miekkosen mahalaskuun elämän mäkimonttuun. Ja aivan yhtä ilmeisesti mies itse on ollut myötävaikuttamassa siihen, millaiseksi kuva hänestä on muiden suomalaisten tajuntaan muodostunut. Lööppisensaatiomedian suosiollisella avustuksella. Sanottakoon heti kärkeen, että tämä ei ole suinkaan ensimmäinen aiheesta tehty elokuva. Matti Ijäs teki jo muutamia vuosia sitten Nykäseen pohjautuvan tv-elokuvan Hyppääjä. Ihan vaan vertailun vuoksi kehotan tutustumaan myös siihen. Aleksi Mäkelän elokuvaa tekijät itse kuvaavat sepitteelliseksi tarinaksi, jolla on yhtymäkohtia edellämainitun todellisen henkilön elämään. No jaa, leijonanosa elokuvasta on ollut luettavissa juorujulkaisujen sivuilta lähes sellaisenaan. Mutta tapahtumien taustat ovat se seikka, joka näissä lööppijutuissa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja niin käy myös tässä selluloidiversiossa. Leffa lähtee liikkeelle Matin(Jasper Pääkkönen) jo noustua uransa huipulle ja huipultahan ei ole kuin yksi tie -alas. Tuon laskun jyrkkyys on varmaan suurimmalle osalle tuttua: kännissä röpöttelyä, perheriitoja ja tappelua, rahavaikeuksia ja epätoivoisia toilailuja sinne tänne. Osa niistä tapahtuu päähenkilön itsensä toimesta, osa taas tilannetta siekailematta hyväksikäyttävien tahojen toimesta. Mäkelän elokuva kuvaa Matin johdateltavissa olevaksi uhriksi. Jää sellainen tuntu, että Matti on hiukka yksinkertainen yllytyshullu, joka ei osaa sanoa ei, kun oikeasta narusta vedetään. Ja tässä tapauksessa vedotaan Matin rohkeuteen("No jos sä et sit uskalla, niin ei sit."). Toisaalta Matti kuvataan tavattoman ujoksi, joka ei osaa itse tehdä päätöksiä. Vaikka Mäkelän elokuva osoittaa syyttävällä sormella esimerkiksi rahanahneita urheilupäättäjiä ja Mattia hyväksikäyttäviä suoneniskijöitä, jää kokonaisuus pääosin kavalkadiksi toinen toistaan seuraavia surkuhupaisia sekoilukohtauksia. Matin oma kertojanääni tosin hieman tanakoittaa kerrontaa. Jasper Pääkkönen on muuntautunut epävarmaksi ja lopulta kaikkien ihmisten keskellä varsin yksinäiseksi entiseksi "mäkikotkaksi" melkoisen uskottavasti, vaikkei omien sanojensa mukaan ole tutustunut "esikuvaansa" kuin muutamien haastattelunauhoitusten ja tietysti urheiluohjelmien välityksellä. Peter Franzen on taas ihanan niljakas Matin "ystävä", joka tunnottomasti kuppaa tätä aina tilaisuuden tullen. Juha Veijosen esittämä Matin valmentaja Maisteri on elokuvan mukaan lähes ainut Matin oikea kaveri, joka edes joskus yrittää pitää tämän puolta. Matin vaimoja esittävät Elina Hietala(Taina/Tiina) ja Elina Knihtilä(Mirva/Mervi) jäävät väkisinkin vähän varjoon, vaikka ovat tarinan kannalta keskeisiä hahmoja. Teknisesti Mäkelän elokuva on moitteetonta työtä. Päähahmon hermostunut ja pälyilevä olemus tuo elävästi itselläni mieleen erään muiston yli kymmenen vuoden takaa, kun se oikea Matti oli kiertueellaan ja tapasin hänet Ylivieskassa jossain rakentajamessutapahtumassa. Taustanauhakeikan heittänyt, lavalta tanssityttöjen seasta läpi yleisötungoksen haastateltavakseni pyristellyt Nykänen oli juuri niin hämmentyneen oloinen, miksi Pääkkönen hänet roolisuorituksessaan hahmottaa. Muotoillaan lopuks vaikka niin, et tämmöistä tänään. Huomenna jotain muuta. Mut siitä mä oon ihan matti, et taas Matilla tehdään täppiä. Ja et taas ois jotain puhuttavaa. Jussi Häkkilä |
|
|
||||
|
||||
 |
|
|
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |